Piek­sin lap­se­na äidin suk­ka­pui­kot mut­kal­le

– Laval­la voi tul­la flow, jol­loin saat­taa unoh­taa mis­sä on. Sen voi saa­da aikaan hyvin men­neet har­joi­tuk­set, hyvä kapel­li­mes­ta­ri tai jokin selit­tä­mä­tön jut­tu. Toki aina flow­hun ei pää­se. Voi olla ulko­musii­kil­li­sia seik­ko­ja, jot­ka saat­ta­vat häi­ri­tä ali­ta­jun­nan kaut­ta. Sil­ti hom­ma pitää hoi­taa hyvin. Kun on hyvät solis­tit, hyvä kapel­li­mes­ta­ri ja hyvä ohjel­ma, fii­lik­set kon­ser­tis­ta on posi­tii­vi­set, tote­aa lyö­mä­soit­ta­ja Han­nu ”Poke” Pork­ka.

Syk­syl­lä Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­rin tai­teel­li­nen joh­to vaih­tui. Mil­lai­set aja­tuk­set Pokel­la on asias­ta?

– Minul­la on opti­mis­ti­set odo­tuk­set Eero Leh­ti­mäes­tä. Hän on hir­vit­tä­vän ener­gi­nen ja tar­mo­kas. Ideoi­ta pur­sui­lee hänes­tä, samoin kuin tai­teel­li­sis­ta part­ne­reis­ta Min­na Pen­so­las­ta ja Iiro Ran­ta­las­ta. Hom­ma ei var­mas­ti­kaan mene rutii­nik­si, kun kat­soo ohjel­mis­toa. Vai­kut­taa sil­tä, että he ovat val­mii­ta lait­ta­maan itsen­sä likoon.

Sitä tar­vi­taan­kin, sil­lä kil­pai­lu ihmis­ten ajas­ta on kovaa.

– Kan­ta-asiak­kai­den eli kausi­kort­ti­lais­ten mää­rää pitäi­si kas­vat­taa. Sii­nä oli­si hyvä poh­ja ylei­sök­si ja kun sen lisäk­si saa­tai­siin satun­nai­sia kävi­jöi­tä enem­män niin tilan­ne oli­si hyvä, poh­tii Pork­ka.

Orkes­te­ri on men­nyt vuo­si vuo­del­ta koko ajan hui­mas­ti eteen­päin tai­doil­taan ja val­miuk­sil­taan. Myös solis­tien ja kapel­li­mes­ta­rei­den tai­dot ovat kehit­ty­neet Poken koke­muk­sen mukaan.

– Nyky­päi­vä­nä ei enää orkes­te­rin eteen tule muusi­kon näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na niin sano­tus­ti ’kus­päi­tä’ ja kuk­koi­li­joi­ta. Jor­ma Panu­lan kou­lut­ta­mat huip­pu­ka­pel­li­mes­ta­rit ja kan­sain­vä­li­set vie­rai­li­jat ovat muut­ta­neet tilan­teen.

Rum­mut kiin­nos­ti­vat minua heti. Ja rok­ki kolah­ti syväl­le sie­luun.

Vit­tui­lu­pe­da­go­gii­kan kas­vat­ti

Pork­ka sanoo ole­van­sa ’lan­del­ta’ kotoi­sin, Kon­tio­lah­den Leh­mos­ta. Musa­har­ras­tus ei ollut ykkös­vaih­toeh­to 1970-luvul­la maa­ta­lous­voit­toi­ses­sa kyläs­sä.

– Olin hir­vit­tä­vän vil­kas, suo­ras­taan yli­vil­kas lap­si. Kaik­ki lii­kun­ta, mis­sä tar­vit­tiin moto­ri­sia tai­to­ja, kiin­nos­ti. Pal­lo­pe­lit ja puis­sa kii­pei­lyt ja kai­ken­lai­set kik­kai­lut.

Rum­puse­tin Poke näki ensim­mäis­tä ker­taa 13-vuo­ti­aa­na.

– Leh­mon enti­sel­lä työ­väen­ta­lol­la kävi nuo­ri­sobän­de­jä kei­koil­la ja tree­naa­mas­sa. Hiip­pai­lin salaa ikku­nan taak­se kat­so­maan ja kuun­te­le­maan. Rum­mut kiin­nos­ti­vat minua heti. Ja rok­ki kolah­ti syväl­le sie­luun.

Tämän herä­tyk­sen jäl­keen Poke ryh­tyi rum­mut­te­le­maan äitin­sä suk­ka­pui­koil­la kaik­keen mah­dol­li­seen mis­tä läh­ti ään­tä.

– Piek­sin mene­mään ja suk­ka­pui­kot oli­vat mut­kal­la. Äiti ei tie­ten­kään tykän­nyt sii­tä ja tote­si, että on vii­sain­ta lait­taa minut soit­to­tun­neil­le. Ensim­mäi­se­nä pää­sin Juu­an musiik­ki­lei­ril­le 1970-luvun alku­puo­lel­la. Oppi­lai­ta oli yli 300 ja opet­ta­ji­na oli sen ajan huip­pu­ja. Meno oli aika vil­liä. Innos­tuin heti, tie­ten­kin. Juu­as­sa pää­sin myös ensim­mäis­tä ker­taa soit­ta­maan sin­fo­niaor­kes­te­rin tyyp­pi­seen kokoon­pa­noon. Se kolah­ti myös­kin heti.

Hyvien koke­mus­ten jäl­keen Poke pää­si syk­syl­lä musiik­ki­lei­rin jäl­keen Joen­suun musiik­kio­pis­toon.

– Lukio­ai­koi­na soi­tin myös kau­pun­gin­teat­te­ris­sa. Se oli hie­noa ja vii­mei­nen niit­ti sii­hen, että minus­ta tuli muusik­ko. En edes aja­tel­lut, että se voi­si olla ammat­ti. Ei sii­hen ollut tie­to­poh­jaa eikä koke­mus­ta. Soit­ta­mi­nen vain oli kivaa.

Abi­vuon­na Poken opet­ta­ja musiik­kio­pis­tos­ta yllyt­ti muu­ta­man muun kans­sa nuor­ta muusi­ko­nal­kua hake­maan Sibe­lius Aka­te­mi­aan.

– Jos tot­ta puhu­taan, niin tai­to­ni eivät vie­lä sil­loin olleet kovin hääp­pöi­set. Lai­toin kui­ten­kin pape­rit vetä­mään. Ja per­ku­le mähän niin vain sain men­nä pää­sy­ko­kei­siin enkä edes men­nyt muu­al­le yrit­tä­mään.

Pää­sy­ko­keis­sa Poke näki joi­ta­kin lyö­mä­soit­ti­mia elä­män­sä ensim­mäis­tä ker­taa.

– Eihän nii­tä eri­koi­sem­pia soit­ti­mia ollut Joen­suus­sa yhtä­kään. Oli vain kapi­nen rum­puset­ti ja ksy­lo­fo­ni, jol­la olin tree­nan­nut. Pata­rum­mut oli, mut­tei kak­si­set eikä marim­baa ollen­kaan.

Mie­hen sano­jen mukaan Sibik­ses­sa karu todel­li­suus omis­ta soit­to­tai­dois­ta pal­jas­tui. Opis­ke­lu ja uuden opet­te­lu ei ollut­kaan enää vain nas­taa ja kivaa, vaik­ka soit­taa sai pal­jon.

– Siel­lä jou­tui oikeas­ti teke­mään töi­tä ja tree­naa­maan pal­jon. Opet­ta­ja­ni osa­si niin sano­tun Vit­tui­lu­pe­da­go­gii­kan erin­omai­sen hyvin ja isol­la veel­lä. Mon­ta ker­taa har­kit­sin läh­te­vä­ni kotiin. Sin­nit­te­lin kui­ten­kin. Toi­se­na opis­ke­lu­vuo­te­na hom­ma alkoi suju­maan parem­min ja aloin viih­ty­mään.

Kla­sa­ris­ta rok­ki­täh­dek­si ja takai­sin

Kol­man­te­na opis­ke­lu­vuo­te­na Sibe­lius Aka­te­mias­sa Poke sai pai­kan Kot­kan kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­ta, mis­sä työs­ken­te­li pari vuot­ta. Tämän jäl­keen hän hyp­pä­si täy­sin eri­lai­seen kelk­kaan ja ryh­tyi ihan oikeak­si rok­ki­täh­dek­si. Hän kier­si Suo­mea Has­si­sen Koneen kans­sa vuo­den ajan.

– Sii­hen aikaan soit­ta­mi­nen rok­kibän­dis­sä ja kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa oli­vat ja ovat jos­sain mää­rin edel­leen­kin kak­si eri­lais­ta maa­il­maa. Asen­teet oli­vat jos­sain mää­rin puo­lin ja toi­sin kar­sas­ta­vat klas­sis­ta musiik­kia sekä rock- ja muu­ta kevyt­tä musiik­kia soit­ta­vien välil­lä. Rok­ki­täh­teys ja reis­saa­mi­nen oli lii­an kulut­ta­vaa hom­maa minul­le, mut­ta älyt­tö­män haus­kaa se oli. Tuol­loin huo­ma­sin miten tär­ke­ää muusi­kon on huo­leh­tia fyy­si­ses­tä kun­nos­taan.

Rok­ki­täh­tey­den jäl­keen vuon­na 1983 Poke aloit­ti pit­kän uran­sa Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa.

– Sain koe­soi­tos­sa pai­kan. Jäin Joen­suu­hun, ja vähän sen jäl­keen tapa­sin tule­van vai­mo­ni. Hän opis­ke­li Joen­suun yli­opis­tos­sa ja väit­te­li myö­hem­min toh­to­rik­si saak­ka. Puo­li­tois­ta vuot­ta sen jäl­keen, kun aloi­tin Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa, syn­tyi esi­koi­sem­me.

Laman aikoi­hin 1990-luvul­la Poke miet­ti työ­pai­kan vaih­toa, sil­lä Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ri oli lak­kau­tusu­han alla.

– Sil­loin oli pak­ko edes vähän kat­sel­la mui­ta paik­ko­ja. Var­muu­den vuok­si ja kai­ken varal­ta.

Soit­ti­mien sijoit­te­lu ja soit­ta­mi­nen teh­dään tar­kan koreo­gra­fian mukaan.

Hyvää demen­tian ehkäi­syä

Poke kuvai­lee lyö­mä­soit­ta­jan työ­tä kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa hyvin moni­puo­li­sek­si. Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa on vain yksi lyö­mä­soit­ta­ja, isois­sa orkes­te­reis­sa voi hyvin­kin olla jopa vii­si tai kuusi, jois­ta jokai­nen eri­kois­tuu tiet­tyyn lyö­mä­soi­tin­ryh­mään. Poke hoi­taa Joen­suus­sa kai­ken yksin.

– Var­sin­kin Jur­jen Hem­pel valit­si ohjel­mis­toon sel­lai­sia teok­sia, jot­ka ovat jos­kus pakon edes­sä yhden­kin ihmi­sen soi­tet­ta­via, mut­ta hel­ve­til­li­nen kii­re sii­nä tuli. Toki tiet­tyi­hin teok­siin täy­tyy ottaa lisä­soit­ta­jia.

Kon­sert­tia seu­ra­tes­sa tosi­aan huo­maa, että lyö­mä­soit­ta­jal­la on usein kii­re. Soit­ti­mien sijoit­te­lu ja soit­ta­mi­nen teh­dään tar­kan koreo­gra­fian mukaan.

– Kaik­ki tapah­tuu tar­kas­ti ajoi­tet­tu­na, enkä puhu vain soit­ta­mi­ses­ta. Lii­ke­ra­dat täy­tyy olla etu­kä­teen suun­ni­tel­tu­ja ja tree­nat­tu­ja. Jos­kus koh­dal­la­ni voi olla esi­mer­kik­si vii­si nuot­ti­te­li­net­tä ja sivu­jen kään­tä­mi­nen­kin täy­tyy miet­tiä tark­kaan. Tämä on hyvää demen­tian ehkäi­syä.

Hui­lu tai viu­lu on help­po kul­jet­taa muka­na koti­har­joit­te­lua var­ten. Kuin­ka lyö­mä­soit­ta­ja moni­ne soit­ti­mi­neen tekee koti­har­joit­te­lua?

– Jos­kus minul­la on ollut omas­sa kel­la­ris­sa muun muas­sa rum­puset­ti ja mui­ta soit­ti­mia. On myös ole­mas­sa eri­lai­sia har­joi­tus­pa­de­ja, joi­den avul­la voi har­joi­tel­la soit­to­tek­niik­kaa. Kon­ser­va­to­riol­la on nykyi­sin hyvä soi­tin­va­li­koi­ma ja voin käy­dä myös siel­lä har­joit­te­le­mas­sa sil­loin, kun siel­lä ei ole tun­te­ja eli aamul­la, vii­kon­lop­pui­sin tai ilta­myö­häl­lä.

Poke pal­voo soit­ti­mi­aan

Kun Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­rin kon­sert­te­ja seu­raa, ei voi olla hymyi­le­mät­tä, kun huo­maa kuin­ka Poke ’pal­voo’ soit­ti­mi­aan ja kumar­tuu kun­nioit­ta­vas­ti tuon tuos­ta­kin. Mitä ihmet­tä sil­loin tapah­tuu?

– Pak­ko­han nii­tä on pal­voa, muu­ten ne soi­vat huo­nos­ti, nau­raa Poke.

Todel­li­suu­des­sa hän tar­kis­taa soit­ti­mien­sa viri­tyk­set. Poke naput­te­lee kal­vo­ja hil­jaa sor­mil­la ja kuun­te­lee tar­kas­ti sää­täes­sään soit­ti­mia. Ja todel­la­kin myös kes­ken kon­ser­tin.

– Pata­rum­muis­sa­ni on nah­ka­kal­vot, jot­ka rea­goi­vat läm­pö­ti­lan ja kos­teu­den muu­tok­siin. Kun salis­sa pamah­taa ilmas­toin­ti pääl­le, niin soit­ti­mien viri­tys saat­taa muut­tua. Nii­tä täy­tyy vah­tia, eikä sitä pys­ty pel­käs­tään tun­toais­til­la teke­mään.

Rum­muis­ta ja muis­ta lyö­mä­soit­ti­mis­ta saa tun­ne­tus­ti pal­jon ään­tä aika­sek­si, kovaa­kin ään­tä. Tulee­ko lyö­mä­soit­ta­jis­ta kuu­ro­ja vai pys­tyy­kö kuu­loa suo­jaa­maan pit­kän uran aika­na tar­peek­si hyvin?

– Meil­lä on käy­tös­sä eri­kois­va­lun avul­la teh­dyt kor­va­tul­pat. Itse asias­sa minul­la on aika hyvä kuu­lo. Kes­ki­taa­juuk­sil­la on pien­tä vajaus­ta, mut­ta se joh­tuu ihan vain ikään­ty­mi­ses­tä, ei amma­tis­ta.

Lyö­mä­soit­ti­mis­sa soun­di­maa­il­ma on ihan mie­le­tön.

Rou­daa­mi­nen on usein soit­ta­mis­ta ras­kaam­paa

Niin sano­tul­la orkes­te­ri­muusi­kon vapaa-ajal­la, Pokel­la on mui­ta musiik­kiin liit­ty­viä pro­jek­te­ja, keik­ko­ja ja works­hop­pe­ja. Musiik­ki ei jää hänel­lä pel­käs­tään työk­si.

– Olen teh­nyt pal­jon yhteis­työ­tä mui­den esit­tä­vien tai­tei­den kans­sa kuten tans­sin ja teat­te­rin.

Vas­ta­pai­noa musii­kil­le ja työl­le hänel­le antaa uimi­nen ja koi­rien ulkoi­lut­ta­mi­nen.

– Työ on yllät­tä­vän fyy­sis­tä, var­sin­kin soi­tin­ten rou­daa­mi­nen. Itse soit­ta­mi­nen ei niin­kään.

Nor­maa­lei­den orkes­te­rin har­joi­tus­ten ja kon­sert­tien lisäk­si Poke on Tea­mA­rin eli orkes­te­rin puhal­lin­ryh­män jäsen. Tar­vi­taan­han siel­lä­kin lisä­pot­kua ryt­miin.

– Tea­mA­ri keik­kai­lee pal­jon kou­luil­la ja jon­kin ver­ran myös pal­ve­lu­ta­lois­sa. Kei­kat ovat inte­rak­tii­vi­sia eli ylei­sö pää­see mukaan soit­ta­maan ja minä neu­von hei­tä. Sii­nä saa kon­tak­tia ylei­söön. Suu­rin ero sin­fo­nia­kon­sert­tiin on se, että soi­tan Tea­mA­ris­sa pää­asias­sa vain komp­pia ja juon­nan. Kap­pa­leet ovat lyhyi­tä, kla­sa­ria, rok­kia, suo­mi­pop­pia, jat­sia. Muka­vaa vaih­te­lua.

Sin­fo­nia­kon­ser­teis­sa Poke kom­pin sijas­ta soit­taa esi­mer­kik­si wie­ni­läisklas­si­ses­sa musii­kis­sa ikään kuin samas­sa sek­tios­sa trum­pet­tien kans­sa, ja eten­kin nyky­musii­kis­sa ryt­min lisäk­si soi­tin­vä­riä eli soun­dia.

– Lyö­mä­soit­ti­mis­sa soun­di­maa­il­ma on ihan mie­le­tön. Tyk­kään soit­taa nyky­musiik­kia, jos­sa työs­ken­te­ly­ni on itse­näi­sem­pää, vaik­ka soi­tam­me­kin jouk­ku­ee­na. Sil­loin saa toteut­taa myös eri­koi­sia soit­to­ta­po­ja. Saa­tan välil­lä soit­taa esi­mer­kik­si bas­so­jousel­la. Se voi kuu­los­ta hyväl­tä tai pahal­ta, riip­puu, miten onnis­tun tai miten kuu­li­ja sen kokee.

Musiik­ki­ma­ku muis­to­jen bule­var­dil­ta digiai­kaan

Poke on ollut vuo­des­ta 1983 läh­tien Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa. Koho­koh­dak­si pit­käl­tä ural­ta Poke mai­nit­see Joen­suun Lau­lu­juh­lat.

– Vii­mei­si­nä vuo­si­na se oli oikea kult­tuu­ri­fes­ti­vaa­li ja mei­nin­ki oli hyvin kan­sain­vä­li­nen. Esiin­ty­mäs­sä oli eri tai­teen­muo­to­jen huip­pu­ni­miä ja kiin­nos­ta­via esi­tyk­siä oli pal­jon.

Lem­pi­teok­sia ja –sävel­tä­jää kysyt­täes­sä Poke ei halua nos­taa yhtään sävel­tää ylit­se mui­den, mut­ta hän sanoo pitä­vän­sä Stra­vins­kin sävel­tä­mis­tä balet­ti­musii­keis­ta kuten Kevä­tuh­ri ja Tuli­lin­tu. Kevyen musii­kin puo­lel­ta suo­si­kit ovat men­nei­den vuo­sien puo­lel­ta.

– Musiik­ki­ma­ku­ni on iloi­nen sekoi­tus men­nyt­tä ja nykyis­tä, nos­tal­gi­aa ja tuo­ret­ta. Muis­to­jen bule­var­dil­ta digiai­kaan.