Viu­lis­tik­si kas­va­nut luo­van työn tul­kit­si­ja

Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­rin tuo­re jäsen, I viu­lua soit­ta­va Klaus-Peter Haav luon­neh­tii viu­lun­soi­ton olleen osa hänen elä­mään­sä aina. Musii­kin tun­teel­li­suu­den ja yhdes­sä teke­mi­ses­tä naut­ti­mi­sen muusik­ko nos­taa orkes­te­ris­sa soit­ta­mi­sen hie­noim­piin puo­liin.

– Molem­mat van­hem­pa­ni ovat ammat­ti­viu­lis­te­ja, joten viu­lu on tul­lut niin sano­tus­ti äidin­mai­don muka­na elä­mää­ni, Haav ker­too.

– Musiik­ki on hyvin emo­tio­naa­lis­ta ja sii­nä pää­see eläy­ty­mään ihan täy­sil­lä muka­na. On todel­la hie­noa pääs­tä saman­hen­kis­ten ihmis­ten kans­sa teke­mään musiik­kia, hän sanoo.

Viu­lu ei Sibe­lius-Aka­te­mias­sa opis­ke­le­van Haa­vin mukaan ole soit­ti­me­na hel­poim­mas­ta pääs­tä, vaan hän kuvai­lee soi­tin­ta haas­ta­vak­si.

– Haas­ta­vuut­ta voi ymmär­tää esi­mer­kik­si miet­ti­mäl­lä, mil­tä tasol­ta suu­rin osa ihmi­sis­tä läh­tee soit­ta­maan viu­lua ja että soit­ti­mes­ta pitäi­si saa­da kau­nis ääni aikai­sek­si, hän avaa.

Klaus-Peter Haav on tyy­ty­väi­nen mies mie­lek­kääs­sä työs­sä.

Puo­leen­sa­ve­tä­vän kau­pun­gin kiva orkes­te­ri

Klaus-Peter Haav on tyy­ty­väi­nen mies mie­lek­kääs­sä työs­sä. Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa hän on ollut muka­na vaki­tui­ses­ti rei­lun kuu­kau­den.

– Olin tääl­lä muu­ta­man kau­den töis­sä vii­ti­sen vuot­ta sit­ten, mut­ta nyt sit­ten syys­kuus­ta läh­tien. Hel­sin­gis­sä olen teh­nyt töi­tä sekä Suo­men Kan­sal­li­soop­pe­ras­sa että Hel­sin­gin kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa ja Viros­sa olen myös työs­ken­nel­lyt jon­kun ver­ran. Olen ihan Hel­sin­gis­sä syn­ty­nyt, mut­ta kaik­ki suku­juu­re­ni ja per­hee­ni ovat Viros­ta kotoi­sin, Haav sel­ven­tää.

– Joen­suus­sa oli aikoi­naan kiva työs­ken­nel­lä ja kau­pun­ki ja orkes­te­ri oli­vat tut­tu­ja entuu­des­taan, joten on tun­tu­nut hyväl­tä olla tääl­lä. Orkes­te­rin ilma­pii­ri on todel­la kiva ja ihmi­set ovat todel­la muka­via. Oikeas­taan kaik­ki on Joen­suus­sa oikein muka­vaa ja minul­la on ollut erit­täin antoi­sa ensim­mäi­nen kuu­kausi, hän jat­kaa.

Joen­suu­ta Haav kuvai­lee vie­hät­tä­väk­si pik­ku­kau­pun­gik­si.

– Eri­tyi­ses­ti joki veto­aa minuun. Tääl­lä on myös ihan kun­non kes­kus­ta elo­ku­va­teat­te­rei­neen ja museoi­neen, niin on teke­mis­tä­kin ja vara vali­ta, mitä tekee mie­li teh­dä mil­loin­kin, Haav sanoo.

Haav har­ras­taa soit­ta­mi­sen vas­ta­pai­nok­si pin­gis­tä ja sul­ka­pal­loa, min­kä lisäk­si hän käy salil­la. Hän nos­taa orkes­te­ris­sa soit­taes­sa suu­reen arvoon hyvän ryh­din, jota ede­saut­ta­vat istu­ma­työs­sä hyvä tuo­li ja sitä myö­ten hyvä asen­to.

– Viu­lun­soit­to on läh­tö­koh­tai­ses­ti aika epäer­go­no­mis­ta, joten tasa­pai­not­ta­mi­nen on tär­ke­ää. Istu­ma-asen­to ei sai­si aina­kaan tuot­taa lisä­jän­ni­tys­tä. Jokai­sen pitää pitää huo­li omas­ta fysii­kas­taan orkes­te­ri­muusik­ko­na.

Yhtei­söl­li­syy­den tun­ne hei­jas­tuu niin orkes­te­ris­ta kuin ylei­sös­tä.

Yhtei­söl­li­syy­den läm­pö

Orkes­te­rin viu­lis­ti on koke­nut inti­miik­si. Pää­lim­mäi­se­nä mie­leen­jää­nee­nä asia­na Klaus-Peter Haav nos­taa esiin yhtei­söl­li­syy­den tun­teen, joka hei­jas­tuu niin orkes­te­ris­ta kuin ylei­sös­tä.

– Suu­rin osa ihmi­sis­tä on ollut tääl­lä hyvin pit­kään ja ryh­mäs­tä näkee, että sii­tä on tul­lut kes­ke­nään lähei­nen. Se on todel­la kiva huo­ma­ta, tote­aa Haav.

– Olen kiin­nit­tä­nyt samaan asi­aan huo­mio­ta myös ylei­sön puo­lel­ta ja minus­ta tun­tuu, että kon­sert­tei­hin tulee aika pal­jon samo­ja ihmi­siä. Tämän­kal­tai­nen yhtei­söl­li­syys tun­tuu aina läm­min­hen­ki­sel­tä, hän iloit­see.

Jos viu­lun­soit­to ei oli­si vie­nyt mies­tä men­nes­sään, vaih­toeh­to­ja tule­vai­suu­del­le oli­si löy­ty­nyt taka­tas­kus­ta.

– Jos en oli­si viu­lis­ti, teki­sin toden­nä­köi­ses­ti jotain ruo­an­lait­toon liit­ty­vää – voi­sin olla kok­ki. Se on myös luo­vaa työ­tä, joten se oli­si jo sii­nä mie­les­sä lähel­lä sydän­tä­ni, Haav valot­taa.

– Toi­nen vaih­toeh­to voi­si­vat olla ajo­neu­vot, sil­lä autois­ta pidän myös, hän sanoo.