Hannu Vähäkainu soittaa Joensuun kaupunginorkesterissa fagottia ja kontrafagottia. Fagotti on puupuhallin, jossa on matala ääni. Fagotin isoveli kontrafagotti on matalaäänisin puupuhallin, se soi tavallista fagottia vielä oktaavia alempaa.
Fagotti on lempeä-ääninen. Sillä on moninaisia ilmeitä. Sillä voi naurattaa ja itkettää.
– Tulin Joensuun kaupunginorkesteriin vuonna 1983. Olen kotoisin Keski-Pohjanmaalta enkä ollut ikinä aikaisemmin edes käynyt Joensuussa. Ja mikäs täällä iloisessa Itä-Suomessa on ollut ollessa. Välillä minulla oli työpaikka Länsi-Suomessakin, mutta huomasin, että viihdyn Joensuussa paremmin ja tulin takaisin. Tämä on minun kaupunkini. Karjalan murrekin pikkuhiljaa sujuu, tai olen ainakin tottunut siihen. Kyllähän mie sitä jo puhunkin, vekkuloi Hannu.
Hannu Vähäkainu on elämänsä aikana soittanut monia soittimia. Lapsena hän aloitti soittoharrastuksen viululla, kuten kotiseudulla pelimannipitäjässä kuului asiaan. Soitinvalikoima laajeni pianoon. Vähän myöhemmin myös huilu tuli mukaan harrastusvälineeksi ja hyppäys puhallinsoittimiin tapahtui. Miten Hannu tutustui fagottiin?
– Pyrin sotilassoittajakouluun ja pääsin sisälle vuonna 1976 huilulla. Siellä vaihdoin vuoden päästä soittimen fagottiin, koska siihen aikaan fagotteja ei oikeastaan ollut meillä päin. Harvinaisempi soitin kiinnosti minua.
Sotilassoittajakoulu oli siihen aikaan Sibelius Akatemian sotilasmusiikkiosasto. Sieltä Vähäkainu pyrki ja pääsi Sibelius Akatemiaan soittimenaan fagotti. Opintojen alussa fagotin soittamisessa totuttelua, sillä se vaatii hieman erilaista käsityötä.
– Fagotti on lempeä-ääninen. Sillä on moninaisia ilmeitä. Sillä voi naurattaa ja itkettää, mies kuvailee soitintaan.
Salainen kantrimenneisyys
Ammattimuusikon työn Vähäkainu kertoo olevan vaihtelevaa. Musiikki, teokset ja kapellimestarit vaihtuvat viikoittain.
– Kaikennäköisiä kapellimestareita ja tyylejä johtaa on tullut vuosien mittaan nähtyä. Atso Almila on yksi lempparikapellimestareistani. Tämä työ on erittäin kivaa. Ei ole tullut mieleen vaihtaa ammattia. Työni kohokohtia ovat hyvät konsertit. Silloin tuntee onnistuneensa ja tuntee, että muutkin orkesterilaiset ovat onnistuneet. Tämä on yhteispeliä. Myös taputukset konsertin jälkeen tuntuvat mukavalta. Entisen valaistuksen aikaan Carelia-salissa näki paremmin seurata yleisön ilmeitä, nykyisin ei.
Vuosien mittaan ja satojen konserttien jälkeen yleisöstä on tullut tuttuja naamoja Hannulle. Palautetta konserteista saa usein tutuilta kuulijoilta.
– Kiitokset hyvästä konsertista lämmittävät aina mieltä.
Kovin monessa ammatissa ei vetäistä frakkia joka viikko töihin päälle. Sinfoniaorkesterin soittajille se on arkipäivää.
– Se on maailman epämukavin työasu. Fagotinsoittajalla frakin liepeet tuntuvat aina olevan tiellä ja menevät välillä läppien väliin.
Suosikkisäveltäjäkseen Vähäkainu mainitsee Tsaikovskin, jonka säveltämän musiikin melodisuus ja kaihoisuus kiehtoo fagotistia. Musiikinkuluttajana Vähäkainu sanoo olevansa kaikkiruokainen, mutta vapaa-ajallaan hän ei ”harrasta” musiikkia.
– Pelimannimusiikki on minulla verenperintönä, mutta sen soittaminen on jäänyt. Kantriakin olen soittanut nuorempana muun muassa Texas Boys ‑bändissä. Nykyisin en edes kotona juurikaan kuuntele musiikkia. Eikä minulla ole juuri harrastuksiakaan. Vapaa-aika on vapaa-aikaa ja silloin en tee mitään. Olen vain. Se riittää minulle.