Ran­Kids – kotou­tu­mis­ta ja yhtei­söl­li­syyt­tä teat­te­rin kei­noin

Alus­sa oli unel­ma yhteis­hen­ges­tä. Se syn­tyi 2000-luvun alus­sa Ran­ta­ky­län kou­lus­sa, joka oli tuol­loin Joen­suun moni­kult­tuu­ri­sin kou­lu. Kos­ka kult­tuu­rien koh­taa­mi­seen liit­tyi myös haas­tei­ta, opet­ta­jat alkoi­vat miet­tiä kotout­ta­mi­sen ja yhtei­söl­li­syy­den tuek­si käy­tän­nön toi­min­taa, joka yhdis­täi­si eri taus­tois­ta tule­via lap­sia.

Kou­lun sil­loi­seen opet­ta­ja­kun­taan kuu­lui muun muas­sa vas­ti­kään teat­te­ria­lan tut­kin­non­suo­rit­ta­nut Maria Pik­ka­rai­nen, joten luon­te­vak­si kei­nok­si vali­koi­tui draa­ma. Heti ensim­mäi­nen kokei­lu sai hui­man suo­sion: Ran­Kids aloit­ti toi­min­tan­sa val­ta­val­la yli 100 opis­ke­li­jan teat­te­ri­pro­duk­tiol­la.

– Se oli yhtei­söl­le todel­la iso asia. Koko kou­lun hen­ki muut­tui, Pik­ka­rai­nen heh­kut­taa.

Muu­ta­man vuo­den ajan toi­min­ta jat­kui tii­viis­ti kou­lu­työ­hön liit­ty­vä­nä, mut­ta vuo­teen 2006 men­nes­sä se oli vakiin­tu­nut niin, että muun muas­sa avus­tus­ten hake­mis­ta var­ten todet­tiin jär­ke­väk­si perus­taa yhdis­tys. Nykyi­sin Ran­Kids ry toi­mii yhdis­tys­muo­toi­se­na mut­ta tekee tii­vis­tä yhteis­työ­tä Kie­ku Joen­suun eli kau­pun­gin kie­li- ja kult­tuu­ri­ryh­mien kans­sa.

– Kie­kus­sa kotout­ta­mi­nen on pää­työ, ja Ran­Kids on sen vapaa-ajan jat­ko, tii­vis­tää Pik­ka­rai­nen, joka nyky­ään työs­ken­te­lee Kie­ku Joen­suun pal­ve­lu­pääl­lik­kö­nä ja ohjaa Ran­Kid­sin toi­min­taa har­ras­tuk­se­naan.

Ovet avoin­na kai­kil­le

Kes­kei­sin­tä Ran­Kid­sis­sä on alus­ta asti ollut se, että mukaan ovat ter­ve­tul­lei­ta kaik­ki. Kult­tuu­ri­taus­tal­la, kie­li­tai­dol­la tai aiem­mal­la teat­te­rio­saa­mi­sel­la ei ole väliä, ja vaik­ka toi­min­ta pai­not­tuu nuo­riin, niin osal­lis­tu­maan pää­se­vät myös muun ikäi­set.

– Jos työn alla ole­vaan näy­tel­mään ei voi­da kes­ken kai­ken ottaa enää uusia tuli­joi­ta, niin hei­dät toi­vo­te­taan ter­ve­tul­leik­si seu­raa­vaan pro­jek­tiin. Jos­kus poruk­kaa on myös jaet­tu useam­paan ryh­mään, jot­ta kaik­ki mah­tui­si­vat mukaan, Pik­ka­rai­nen ker­too.

Ope­tus­kie­li­nä toi­mi­vat suo­mi ja englan­ti, mut­ta aina pro­duk­tion ede­tes­sä suo­men kie­len osuus kas­vaa. Välil­lä var­mis­tel­laan, ymmär­tä­vät­kö kaik­ki, ja tar­vit­taes­sa seli­te­tään asia toi­sel­la taval­la.

Kes­kei­sin­tä Ran­Kid­sis­sä on alus­ta asti ollut se, että mukaan ovat ter­ve­tul­lei­ta kaik­ki.

Vaih­tu­vuut­ta ja pysy­vyyt­tä

Ran­Kid­sin toi­min­nan yti­me­nä on kotout­ta­mi­nen. Sik­si on luon­te­vaa, että pro­jek­tien välis­sä väki vaih­tuu ja mukaan tulee jat­ku­vas­ti uusia osal­lis­tu­jia. Lisäk­si toi­min­taan osal­lis­tu­vat nuo­ret jou­tu­vat usein lopet­ta­maan vii­meis­tään sil­loin, kun val­mis­tut­tu­aan muut­ta­vat muu­al­le.

– Meil­tä on läh­te­nyt usei­ta nuo­ria opis­ke­le­maan myös tai­dea­lal­le, täl­lä het­kel­lä esi­mer­kik­si Hel­sin­kiin. Mut­ta aina toi­si­naan joku heis­tä palaa­kin. Joen­suus­sa oli­si veto- ja pito­voi­maa, mut­ta oli­si tär­ke­ää saa­da heil­le tääl­lä töi­tä, Pik­ka­rai­nen toi­voo.

Ensim­mäi­set Ran­Kid­sis­sä ala­kou­lui­käi­si­nä aloit­ta­neet ovat nyt jo kol­me­kymp­pi­siä nuo­ria aikui­sia, ja hei­tä on täl­lä­kin het­kel­lä muka­na eri­lai­sis­sa vas­tuu­teh­tä­vis­sä.

Pää­sään­töi­ses­ti aikui­set teke­vät Ran­Kid­sis­sä pal­ka­ton­ta tal­koo­työ­tä, ja nuo­ret ohjaa­jat saa­vat työs­tään ker­ho-ohjaa­jan palk­kaa. Kus­tan­nuk­set kate­taan avus­tuk­sil­la ja näy­tel­mien lip­pu­tu­loil­la. Mitään mak­su­ja ei toi­min­nas­ta peri­tä, vaan har­ras­ta­mi­nen on kai­kil­le osal­lis­tu­jil­le täy­sin ilmais­ta.

Kan­sain­vä­lis­tä menes­tys­tä

Toi­min­nan mak­sut­to­muus ulot­tuu myös mat­kus­ta­mi­seen. Sitä mukaa kun Ran­Kid­sin toi­min­ta on vah­vis­tu­nut, mukaan on tul­lut myös uusia kan­sain­vä­li­siä ulot­tu­vuuk­sia.

Tois­sa vuon­na ryh­mä suun­ta­si Unka­riin, jos­sa sen esi­tys Divi­sion – Raja-aito­ja valit­tiin Suo­men ainoak­si edus­ta­jak­si teat­te­rio­lym­pia­lai­siin. Lopul­ta esi­tys valit­tiin myös 62 esi­tyk­sen jou­kos­ta 12 esiin­ty­vän ryh­män jouk­koon. Vii­me vuon­na ryh­mä valit­tiin Sap­per­lo­tiin, Ita­li­aan, nuor­ten teat­te­ri­fes­ti­vaa­leil­le.

Tämän vuo­den tou­ko­kuus­sa suun­ta­na oli Ita­lian Cam­pag­nas­sa jär­jes­tet­ty kas­va­tuk­sel­li­sen ja sosi­aa­li­sen draa­man ja teat­te­rin Il Gerio­ne ‑fes­ti­vaa­li, johon osal­lis­tuu kou­lu­jen ja oppi­lai­tos­ten teat­te­ri­ryh­miä eri puo­lil­ta maa­il­maa. Siel­lä Ran­Kid­sil­le nap­sah­ti jät­ti­pot­ti: koko fes­ti­vaa­lin kan­sain­vä­li­sen sar­jan voit­to.

Voit­toi­sa näy­tel­mä, Pik­ka­rai­sen itsen­sä käsi­kir­joit­ta­ma sekä ohjaa­ma Maja­kan­var­ti­ja – The Light­house Kee­per, ker­too musii­kin ja tans­sin kei­noin oman pai­kan löy­tä­mi­ses­tä maa­il­mas­sa. Se on visu­aa­li­suu­teen perus­tu­va ja suu­rel­ta osin kie­les­tä riip­pu­ma­ton esi­tys, joka todis­te­tus­ti toi­mii myös kan­sain­vä­li­ses­sä ympä­ris­tös­sä.

– Olem­me esit­tä­neet Maja­kan­var­ti­jaa Joen­suus­sa kevään aika­na sekä suo­mek­si että englan­nik­si tai nii­den yhdis­tel­mä­nä, kos­ka osa lau­luis­ta on vain toi­sel­la kie­lel­lä. Kil­pai­luun osal­lis­tuim­me englan­nin­kie­li­sel­lä ver­siol­la, Pik­ka­rai­nen ker­too.

Kil­pai­luun osal­lis­tu­mi­nen tuot­ti Pik­ka­rai­sen mukaan haas­tei­ta, kos­ka alku­pe­räi­nen rei­lun tun­nin mit­tai­nen näy­tel­mä piti sään­tö­jen mukai­ses­ti lyhen­tää 45 minuu­tin mit­tai­sek­si, ja pie­ni­kin yli­tys oli­si joh­ta­nut hyl­kää­mi­seen. Lisäk­si näyt­tä­möl­lä oli alun perin lähes 40 esiin­ty­jää, mut­ta Ita­li­aan läh­ti pie­nem­pi jouk­ko, yhteen­sä 18 hen­keä tek­niik­ka mukaan luet­tu­na.

– Jou­duim­me har­joit­te­le­maan näy­tel­män koko­naan uusik­si ja muun muas­sa jät­tä­mään pois osan lau­luis­ta. Myös läh­ti­jöi­den kar­si­mi­nen oli vai­ke­aa, mut­ta kos­ka kysees­sä on musi­kaa­li­tyyp­pi­nen näy­tel­mä, niin tie­tyt avain­roo­lit oli pak­ko saa­da mukaan. Ryh­mäs­sä ymmär­re­tään, että jol­lain toi­sel­la ker­ral­la mukaan pää­see mui­ta­kin.

Yhtei­nen teke­mi­nen yhdis­tää

Kai­kes­ta tavoit­teel­li­ses­ta teat­te­rin­te­ke­mi­ses­tä ja kil­pai­lu­me­nes­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta Ran­Kid­sis­sä tär­kein­tä on edel­leen yhtei­söl­li­syys. Kaik­ki hyväk­sy­tään mukaan tai­dois­ta ja koke­muk­ses­ta riip­pu­mat­ta, eikä ketään raja­ta ulko­puo­lel­le.

– Meil­lä on muka­na esi­mer­kik­si yksin Suo­meen tul­lei­ta lap­sia, joil­le Ran­Kids on per­he, Pik­ka­rai­nen kuvaa.

Teat­te­ri­toi­min­ta tem­paa mukaan­sa myös sosi­aa­li­seen medi­aan tot­tu­neen nuo­ri­son. Har­joi­tuk­sis­sa ei Pik­ka­rai­sen mukaan kukaan nyh­vää kän­ny­köil­lä, vaan kaik­ki kuun­te­le­vat ja osal­lis­tu­vat.

– Jos sai­sin päät­tää, niin draa­ma oli­si kai­kil­le pakol­li­nen kou­luai­ne. Teat­te­ri on avain kaik­keen, ohjaa­ja sum­maa.