Herätyskello soi viideltä. Kuudelta latukone jauhaa jo Kirkonmäen ja Laululavan kautta kohti Noljakkaa. Hiihtäjät lähtevät aikaisin ladulle, joten on parempi olla itsekin ajoissa liikenteessä. Aamukahvit ja eväspalaset syödään lennosta, ettei latujen ajo hidastuisi.

Uudella pakkaslumella latua syntyy peruslenkkeilijän vauhdilla (10 km/h), mutta jos sataa märkää rättiä tai latu-ura on päässyt pahasti jäätymään, niin vauhti hidastuu puoleen.

Työvuoron aikana ehtii ajaa Mehtimäen, Kanervalan, Noljakan, Marjalan ja Lykynlammen ladut. Nyt joku matemaattisesti lahjakas laskee, että Lykynlammellehan on vain 10 kilometriä Mehtimäeltä ja sehän hoituu muutamaan tuntiin. Niinhän luulisi, mutta kun ladut kiemurtelevat ja tekevät erimittaisia lenkkejä niin kyllä siinä vaan koko työpäivä huiskahtaa. Päivän päätteeksi pitää ehtiä huoltaa myös latukone valmiiksi seuraavaa aamua varten.
– Latuja ajetaan kolmella latukoneella, jotka sijaitsevat Mehtimäellä, Niinivaaralla ja Rantakylässä, kertoo liikuntapaikkamestari Jyrki Renvall, joka hyppää koneen puikkoihin tarvittaessa itsekin.

Vaikka koneita on kolme, niin kaikki eivät välttämättä lähde yhtä aikaa liikenteeseen sillä kuljettajien määrä vaihtelee 1–3 välillä työvuoroista riippuen. Latumiehen sairastuessa hänelle ei löydy sijaista omasta organisaatiosta, vaan jäljelle jäävät pyrkivät paikkaamaan sairastumisen jättämää aukkoa.
– Välillä on pakko priorisoida mitä latuja ajetaan – yksi mies ei kaikkea ehdi, toteaa Renvall.

Koneet eivät myöskään aina toimi. Toisinaan latumiehen päivästä iso osa voi kulua varaosia etsiessä ja konetta korjatessa, kun latukone rikkoutuu kesken ajon.

Latukone Siilaisenpurossa

Välillä kaikki toimii hienosti ja joskus latukone putoaa Siilaisenpuroon.

Hyvän ladun tekeminen edellyttää latumieheltä hiihdon lajituntemusta: alamäkeen latua levennetään ja jos alamäen lopuksi on tiukka mutka, jätetään latu ajamatta jos on todennäköistä, ettei hiihtäjä ladulla kestäisi.

Kevätaurinko tuo mukanaan hiihtäjien kaipuun jäälle. Jäälatujen hoito aloitetaan kun jään paksuus ja sääolot sen sallivat. Jäällä ladun tekeminen edellyttää rohkeuden lisäksi myös paikallistuntemusta: virtauspaikat on tiedettävä ja kierrettävä, ettei moottorikelkkaa tarvitse kesällä etsiä järvenpohjasta.

Lähtökohtaisesti ladut ajetaan joka päivä – paitsi silloin kun ei pysty. Hyvä latumies osaa päätellä, milloin latu kannattaa ajaa ja milloin ei: vesisateen ja plussakelin pehmittämä pohja saattaa pettää – eikä kesken lumisateen tehdystä työstä ole kenellekään mitään iloa. Alkutalvesta latujen ajamista jarruttaa monesti lumen vähyys – tai sataneen lumen laatu: jos sataa 10 cm pöllyävää pakkaslunta, se karkaa latukoneen alta. Jos taas sataa 10 cm märkää lunta, niin jo vain saadaan tampattua hyvät pohjat!

Mitäs latumies tekee kun latuja ei pysty syystä tai toisesta ajamaan?
– Silloin tehdään viehkoja tai huolletaan taukopaikkoja – kyllä latumiehellä tekemistä riittää, Renvall hymähtää.

Ja latumiehelle paras palaute on latukoneen ohi ajaessa pystyyn nouseva hiihtäjän peukku. Siitä tietää, että työllä on merkitystä.

Pyhäsaaren Robinson alias Jyrki Renvall

Pyhäsaaren Robinson alias Jyrki Renvall