Konserttimestari, josta ei pitänyt tulla viulistia

Kutsu koesoittoon toi Pawel Domanskin kolmekymmentä vuotta sitten Puolasta Suomeen

Joensuun kaupunginorkesterin 2. konserttimestari Pawel Domanski saapui kauan sitten Puolasta Suomeen ja Joensuuhun ihmeellisten onnenkantamoisten avulla.

– Noin 30 vuotta sitten sain aamulla puoli viideltä silloiselta Joensuun kaupunginorkesterin apulaisintendentti Pirkko Aholalta sähkeen, jossa oli kutsu koesoittoon. Se oli viiden päivän kuluttua eikä minulla ollut passia eikä viisumia, muistelee Pawel.

Kommunistisessa Puolassa tilanne vaikutti toivottomalta. Pawel kertoi vaimolleen pienestä kaupungista nimeltä Joensuu, joka on järven rannalla ja keskellä metsää Suomessa. Kaupungissa oli kuitenkin oma orkesteri…

– Sellainen luonto oli meille Puolassa jotain uskomatonta. Vaimoni kannusti minua ja sanoi, että jos en edes yritä, niin en voi tietää kuinka asiassa käy. Minulla oli nimittäin lisäksi kutsu Tukholmaan koesoittoon myöhemmäksi ajankohdaksi ja jopa jo lippu ostettuna laivaan. Päätin kuitenkin yrittää päästä ensin Joensuuhun.

Mies lähti heti matkustamaan satojen kilometrien päähän Gdanskista Varsovaan hankkimaan viisumia. Reissulla tapahtui ihmeitä. Pawelin saapuessa aamujunalta Suomen suurlähetystön eteen, jono oli jo useita kymmeniä metrejä, ulkopuolelle asti ja viisumitoimisto oli vain 12 asti auki. Tilanne oli jälleen toivoton.

–  Olin jonossa viidentenä tai kuudentena, kun virkailija tuli ilmoittamaan toimiston sulkeutumisesta. Jäin kuitenkin röyhkeästi tavoistani poiketen vielä keskustelemaan tilanteestani virkailijan kanssa. Kerroin, että minulla on sähke, jossa on kutsu koesoittoon. ”Kulttuuriasia” koettiin onneksi niin tärkeäksi, että virkailija otti passini ja kehotti käymään infotiskillä kolmelta iltapäivällä. Hän ei luvannut mitään. Passissa joko olisi viisumi tai ei. Ja onneksi oli.

Näiden uskomattomien ja onnellisten sattumusten kautta Pawel pääsi koesoittoon Joensuuhun ja sai paikan.

– Silloinen taiteellinen johtaja Pekka Haapasalo tuli sanomaan minulle koesoiton jälkeen ’I have a job for you’.

Muusikon työ on kutsumusammatti

Sielultaan kamarimuusikko

Vuodet ovat vierineet ja Pawel perheineen on viihtynyt Joensuussa. Perheen lapset ovat syntyneet ja kasvaneet Pohjois-Karjalassa. Lapset harrastivat nuorempana musiikkia, mutta eivät valinneet sitä omaksi urakseen.

– He ovat nähneet koko ikänsä millaista ammattimuusikon työ on. Ulkopuolisen silmin se voi näyttää hyvältä, soitamme hienoa musiikkia hienoissa vaatteissa, mutta takana on välillä jopa pieni helvetti. Jokainen muusikko ja taiteilija on velvollinen tekemään ratkaisuja kuten, että ottaako viulun mukaan lomalle harjoitellakseen vai ei. Yleensä se on mukana, sillä muuten paluu töihin loman jälkeen olisi vaikea. Muusikon työ on kutsumusammatti. Sitä ei tehdä rahasta.

Alkuvuodet Pawel oli Joensuun kaupunginorkesterissa niin sanotusti tavallinen rivimuusikko. Vaihtelua antoivat pienemmät orkesterin muusikoista kootut ryhmät, erityisesti kamarimusiikkiryhmät, sillä Pawel kertoo olevansa sielultaan kamarimuusikko. Hän kuitenkin halusi lisäksi kehittyä.

– Päätin, että opiskelen Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa tuottaja-manageriksi. Päättötyönä syntyi Joensuun Musiikkitalvi.

Vahingossa viulistiksi

Alun perin Pawelista ei edes pitänyt tulla viulistia. Hänen isänsä oli itsekin opiskellut musiikkia ja oli iloinen pojan musiikkiharrastuksesta. Isällä oli kuitenkin vain yksi toive; ei viulua soittimeksi.

– Eräänä päivänä poikkeuksellisesti tätini vei minut musiikkikouluun. Juuri sinä päivänä soitinopettajat tulivat tunneille valitsemaan seuraavia oppilaita. Minut valittiin viuluun. Vanhemmat olisivat voineet vaikuttaa valintaan. Tätini ei tätä tiennyt ja päätös oli jo tehty. Täti oli tietenkin huolissaan asiasta, kun kerroin tunnin jälkeen isän toiveesta. Kotimatkalla hän sanoi minulle ’sinä selität tämän kotona’.

Jo alle kouluikäisenä alkaneet musiikkiopinnot jatkuivat aikuisikään asti ja Pawelista tuli ammattimuusikko. Uransa alussa hän soitti muun muassa puolalaisessa orkesterissa, joka työskenteli 75 prosenttisesti Saksassa ja Ranskassa.

– Oli hankalaa perhe-elämän kannalta olla niin paljon poissa kotoa. Lähdin jopa häidemme jälkeisenä päivänä kahdeksi kuukaudeksi Ranskaan. Kommunistisessa maassa oli tärkeää ja hyvä, että oli töitä. Päätimme kuitenkin vaimoni kanssa, että tilanteen pitää muuttua. Siksi ryhdyin hakemaan muualta töitä, muun muassa Joensuusta.

Tässä orkesterissa on paljon piilotettua potentiaalia.

”Arvostan Atsoa”

Pawelilla on kokemusta vuosikymmenten ajan Joensuun kaupunginorkesterista. 30 vuoteen mahtuu niin hyviä kuin vaikeitakin aikoja.

– Esimerkiksi lama 1990-luvulla oli vaikeaa aikaa. Silloin uhkana oli jopa orkesterin lakkauttaminen. Soitimme paljon ylimääräisiä konsertteja, että olemassaolomme huomattaisiin ja tiedettäisiin.

Millaisena Pawel näkee orkesterin tulevaisuuden?

– Tässä orkesterissa on vielä paljon piilotettua potentiaalia. Hyvien kapellimestareiden käsissä orkesterista vapautuu voima, joka antaa meille vielä jotain lisää kuin vain päästä teos loppuun. Orkesteri on niin hyvä kuin sen viimeisin suoritus.

Pawel kuvailee orkesterin kehittymistä samansuuntaiseksi kuin yleensäkin ottaen musiikkimaailman kehittymistä.

– Konserttien määrät ovat kasvaneet. Palvelupaletti on laajentunut. Pitää olla aivan laidasta laitaan kaikkea klassisesta viihteeseen, rockia, poppia, elokuvamusiikkia…

Vuosiin on mahtunut myös monenlaisia taiteellisia johtajia.

– Henkilökohtaisesti arvostan Atso Almilaa suunnattomasti kapellimestarina, säveltäjänä ja ennen kaikkea ihmisenä. Haluaisin sanoa myös ystävänä, mutta en tiedä uskallanko.

Pawel muistelee muun muassa Carl Nilsenin viulukonserttoa, jossa hän oli sooloviulistina Atson johtaessa konserttia.

– Vaikeimmissa kohdissa minulla oli oikeasti fyysinen tunne, että orkesteri tukee minua. Aivan kuin muuri olisi ollut takana tukemassa. Se oli ihmeellistä. En ole muulloin kokenut sellaista.

Jos viulunsoitto keksittäisiin nyt, EU:n direktiivit kieltäisivät sen

”Koira pitää minut elossa”

Onko muusikon elämä pelkkää musiikkia?

– Ei enää. Joskus se valitettavasti oli. Siitä joutuu maksamaan kovan hinnan. Olen soittanut viulua jo 53 vuotta. Voitte kuvitella miten pahasti jotkut kehoni osat ovat siitä kuluneet, koska samoja liikkeitä toistetaan kymmeniä tuhansia kertoja. Ammattimuusikot harjoittelevat aivan kuten ammattiurheilijat. Lisäksi työasento on epäergonominen… Jos viulunsoitto keksittäisiin nyt, EU:n direktiivit kieltäisivät sen, naurahtaa Pawel.

Vastapainoa musiikille antaa perheen lisäksi 6-vuotias schipperke-rotuinen Wallie-koira.

– Se pitää minut elossa. Teemme yhteisiä jopa 10 kilometrin lenkkejä päivittäin. Terveyden kannalta se on minulle hyvä juttu. Lenkeillä luonnossa on myös aikaa ajatella. Valitettavasti koira ei kuitenkaan pidä soitostani, vaan alkaa heti ulvoa. Tämän vuoksi harjoittelen useimmiten orkesterin tiloissa Carelia-salin yhteydessä.

Pawel myös keräilee vanhoja 1930—1950-lukujen mustekyniä.

– Hankin rikkinäisiäkin kyniä ja korjailen niitä. Vanhoilla mustekynillä on aivan erilaista kirjoittaa kuin nykyisillä kuulakärkikynillä.

Kaupungin orkesterin konsertit:
www.joensuu.fi/kaupunginorkesteri/konsertit

Aiheeseen liittyviä uutisia