Frak­ki on maa­il­man epä­mu­ka­vin työ­asu

Han­nu Vähä­kai­nu soit­taa Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa fagot­tia ja kont­ra­fa­got­tia. Fagot­ti on puu­pu­hal­lin, jos­sa on mata­la ääni. Fago­tin iso­ve­li kont­ra­fa­got­ti on mata­la­ää­ni­sin puu­pu­hal­lin, se soi taval­lis­ta fagot­tia vie­lä oktaa­via alem­paa.

Fagot­ti on lem­peä-ääni­nen. Sil­lä on moni­nai­sia ilmei­tä. Sil­lä voi nau­rat­taa ja itket­tää.

– Tulin Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­riin vuon­na 1983. Olen kotoi­sin Kes­ki-Poh­jan­maal­ta enkä ollut iki­nä aikai­sem­min edes käy­nyt Joen­suus­sa. Ja mikäs tääl­lä iloi­ses­sa Itä-Suo­mes­sa on ollut olles­sa. Välil­lä minul­la oli työ­paik­ka Län­si-Suo­mes­sa­kin, mut­ta huo­ma­sin, että viih­dyn Joen­suus­sa parem­min ja tulin takai­sin. Tämä on minun kau­pun­ki­ni. Kar­ja­lan mur­re­kin pik­ku­hil­jaa sujuu, tai olen aina­kin tot­tu­nut sii­hen. Kyl­lä­hän mie sitä jo puhun­kin, vek­ku­loi Han­nu.

Han­nu Vähä­kai­nu on elä­män­sä aika­na soit­ta­nut monia soit­ti­mia. Lap­se­na hän aloit­ti soit­to­har­ras­tuk­sen viu­lul­la, kuten koti­seu­dul­la peli­man­ni­pi­tä­jäs­sä kuu­lui asi­aan. Soi­tin­va­li­koi­ma laa­je­ni pia­noon. Vähän myö­hem­min myös hui­lu tuli mukaan har­ras­tus­vä­li­neek­si ja hyp­päys puhal­lin­soit­ti­miin tapah­tui. Miten Han­nu tutus­tui fagot­tiin?

– Pyrin soti­las­soit­ta­ja­kou­luun ja pää­sin sisäl­le vuon­na 1976 hui­lul­la. Siel­lä vaih­doin vuo­den pääs­tä soit­ti­men fagot­tiin, kos­ka sii­hen aikaan fagot­te­ja ei oikeas­taan ollut meil­lä päin. Har­vi­nai­sem­pi soi­tin kiin­nos­ti minua.

Soti­las­soit­ta­ja­kou­lu oli sii­hen aikaan Sibe­lius Aka­te­mian soti­las­musiik­kio­sas­to. Siel­tä Vähä­kai­nu pyr­ki ja pää­si Sibe­lius Aka­te­mi­aan soit­ti­me­naan fagot­ti. Opin­to­jen alus­sa fago­tin soit­ta­mi­ses­sa totut­te­lua, sil­lä se vaa­tii hie­man eri­lais­ta käsi­työ­tä.

– Fagot­ti on lem­peä-ääni­nen. Sil­lä on moni­nai­sia ilmei­tä. Sil­lä voi nau­rat­taa ja itket­tää, mies kuvai­lee soi­tin­taan.

Salai­nen kant­ri­men­nei­syys

Ammat­ti­muusi­kon työn Vähä­kai­nu ker­too ole­van vaih­te­le­vaa. Musiik­ki, teok­set ja kapel­li­mes­ta­rit vaih­tu­vat vii­koit­tain.

– Kai­ken­nä­köi­siä kapel­li­mes­ta­rei­ta ja tyy­le­jä joh­taa on tul­lut vuo­sien mit­taan näh­tyä. Atso Almi­la on yksi lemp­pa­ri­ka­pel­li­mes­ta­reis­ta­ni. Tämä työ on erit­täin kivaa. Ei ole tul­lut mie­leen vaih­taa ammat­tia. Työ­ni koho­koh­tia ovat hyvät kon­ser­tit. Sil­loin tun­tee onnis­tu­neen­sa ja tun­tee, että muut­kin orkes­te­ri­lai­set ovat onnis­tu­neet. Tämä on yhteis­pe­liä. Myös tapu­tuk­set kon­ser­tin jäl­keen tun­tu­vat muka­val­ta. Enti­sen valais­tuk­sen aikaan Care­lia-salis­sa näki parem­min seu­ra­ta ylei­sön ilmei­tä, nykyi­sin ei.

Vuo­sien mit­taan ja sato­jen kon­sert­tien jäl­keen ylei­sös­tä on tul­lut tut­tu­ja naa­mo­ja Han­nul­le. Palau­tet­ta kon­ser­teis­ta saa usein tutuil­ta kuu­li­joil­ta.

– Kii­tok­set hyväs­tä kon­ser­tis­ta läm­mit­tä­vät aina miel­tä.

Kovin mones­sa amma­tis­sa ei vetäis­tä frak­kia joka viik­ko töi­hin pääl­le. Sin­fo­niaor­kes­te­rin soit­ta­jil­le se on arki­päi­vää.

– Se on maa­il­man epä­mu­ka­vin työ­asu. Fago­tin­soit­ta­jal­la fra­kin lie­peet tun­tu­vat aina ole­van tiel­lä ja mene­vät välil­lä läp­pien väliin.

Suo­sik­ki­sä­vel­tä­jäk­seen Vähä­kai­nu mai­nit­see Tsai­kovs­kin, jon­ka sävel­tä­män musii­kin melo­di­suus ja kai­hoi­suus kieh­too fago­tis­tia. Musii­kin­ku­lut­ta­ja­na Vähä­kai­nu sanoo ole­van­sa kaik­ki­ruo­kai­nen, mut­ta vapaa-ajal­laan hän ei ”har­ras­ta” musiik­kia.

– Peli­man­ni­musiik­ki on minul­la veren­pe­rin­tö­nä, mut­ta sen soit­ta­mi­nen on jää­nyt. Kant­ria­kin olen soit­ta­nut nuo­rem­pa­na muun muas­sa Texas Boys ‑bän­dis­sä. Nykyi­sin en edes koto­na juu­ri­kaan kuun­te­le musiik­kia. Eikä minul­la ole juu­ri har­ras­tuk­sia­kaan. Vapaa-aika on vapaa-aikaa ja sil­loin en tee mitään. Olen vain. Se riit­tää minul­le.