Eli­ni­käi­nen into­hi­mo omaan soit­ti­meen

Alt­to­viu­lis­ti Kat­ri Hän­ni­nen pää­si Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­riin hel­mi­kuus­sa 2020 koe­soi­ton perus­teel­la. Sitä ennen hän ehti olla Joen­suun orkes­te­ri­toi­min­nas­sa muka­na sijai­se­na vii­den vuo­den ajan.

– Tämä on ensim­mäi­nen vaki­tui­nen työ­paik­ka­ni. Ennen tätä vie­tin mat­ka­lauk­kue­lä­mää yhteen­sä nel­jäs­sä­tois­ta eri orkes­te­ris­sa, sil­lä olen toi­mi­nut sijai­se­na kah­dek­sas­sa eri ammat­tior­kes­te­ris­sa ja lisäk­si keik­kail­lut kuu­den eri kau­pun­gin orkes­te­ris­sa, Hän­ni­nen lis­taa.

Joen­suus­sa hyvin viih­ty­vä muusik­ko naut­tii niin mui­den kans­sa soit­ta­mi­ses­ta kuin kak­sin soit­ti­men­sa kans­sa vie­te­tys­tä ajas­ta.

– Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­rin koon ansios­ta koros­tuu aja­tus sii­tä, että jokai­sen soit­ti­men ääni on tär­keä koko­nai­suu­den kan­nal­ta. Työ oman soit­ti­men kans­sa ei lopu kos­kaan ja muusi­kon työ­hön kuu­luu­kin eli­ni­käi­nen into­hi­mo omaan soit­ti­meen.

Myös vuo­ro­vai­ku­tus kuu­li­joi­den kans­sa sekä kau­pun­gi­nor­kes­te­rin jär­jes­tä­mä ylei­sö­työ ovat Hän­ni­sen mie­les­tä mer­ki­tyk­sel­li­siä.

– Koen työ­ni muusik­ko­na pal­ve­luam­ma­tik­si. Jos ylei­sös­sä joku hymyi­lee kon­ser­tin jäl­keen hal­tioi­tu­nee­na, tun­nen häneen syvää yhteyt­tä, sil­lä musiik­ki on teh­nyt teh­tä­vän­sä. Kuun­te­le­mi­nen on ääret­tö­män arvo­kas­ta kult­tuu­ri­työ­tä.

– Unel­moin saa­va­ni tava­ta ylei­söä run­saas­ti pait­si kon­ser­teis­sa myös muis­sa tilai­suuk­sis­sa. Olen kehi­tel­lyt nape­ro- ja päi­vä­ko­ti-ikäi­sil­le sopi­van Ank­ka musii­kin lumois­sa ‑nimi­sen musiik­ki­het­ken ja tyk­kään käy­dä tapaa­mas­sa ihmi­siä esi­mer­kik­si eri yhdis­tyk­sis­sä, soit­taa heil­le ja ker­toa alt­to­viu­lu­muusi­kon työs­tä, Hän­ni­nen vink­kaa.

Koen työ­ni muusik­ko­na pal­ve­luam­ma­tik­si.

”Hän oli kuin rock-täh­ti”

14-vuo­ti­aa­na tosis­saan alt­to­viu­lun­soi­ton aloit­ta­nut Kat­ri Hän­ni­nen sai sysäyk­sen har­ras­tuk­seen­sa tai­tei­li­ja Juri Bash­me­tin Suo­mes­sa jär­jes­te­tys­tä resi­taa­lis­ta.

– Raa­hau­duin mel­ko välin­pi­tä­mät­tö­mä­nä pai­kal­le, mut­ta kun Bash­met alkoi soit­taa, kuu­lin ensim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni, kuin­ka alt­to­viu­lua soi­te­taan ”oikeas­ti”. Hän oli sii­tä läh­tien aina pari­kymp­pi­sek­si asti minul­le kuin rock-täh­ti, Hän­ni­nen muis­te­lee.

– Alku­tai­pa­lee­ni soi­ton paris­sa on sii­tä per­soo­nal­li­nen, etten ole kos­kaan soit­ta­nut viu­lua, vaan aloi­tin lap­se­na poik­keuk­sel­li­ses­ti suo­raan alt­to­viu­lul­la Suzu­ki-meto­diin pereh­ty­neen Ulla Perk­sa­lon ope­tuk­ses­sa Hyvin­kään musiik­kio­pis­tos­sa. Ensim­mäi­nen soi­ti­nu­nel­ma­ni oli kan­te­le, jon­ka soit­ta­mi­nen ei tuol­loin kui­ten­kaan ollut mah­dol­lis­ta Hyvin­kääl­lä. Kun olin jon­kin aikaa soit­ta­nut alt­to­viu­lua, kan­te­le tuli soi­tin­va­li­koi­maan, mut­ta en halun­nut enää vaih­taa.

Soit­to­har­ras­tus joh­dat­ti Kat­rin opin­to­jen perään: ensin vuon­na 1995 Kes­ki-Poh­jan­maan kon­ser­va­to­rioon Ari Han­hi­kos­ken luo­kal­le, parin vuo­den opis­ke­lun jäl­keen Lah­den kon­ser­va­to­rioon Arvo Haas­man ope­tuk­seen ja lopul­ta Sibe­lius-Aka­te­mi­aan Jou­ko Mans­ne­ruk­sen sekä Hel­ge Val­to­sen oppiin. Musii­kin mais­te­rik­si val­mis­tu­nut Kat­ri kuvai­lee alt­to­viu­lua soit­ti­mek­si, jota voi soit­taa ”mil­joo­nal­la eri väril­lä”.

– Alt­to­viu­lu voi olla yhtä aikaa sekä samet­ti­sen tum­ma että heleän kir­kas. Rakas­tan sitä pien­tä nasaa­liut­ta, joka on myös alt­to­viu­lul­le omi­nais­ta, Hän­ni­nen pal­jas­taa.

Alt­to­viu­lu voi olla yhtä aikaa sekä samet­ti­sen tum­ma että heleän kir­kas.

Hyvin­voin­nin mer­ki­tys

Muusi­kon työs­sä itses­tä huo­leh­ti­mi­nen on tär­ke­ää muun muas­sa kuu­lon suo­je­le­mi­sen ja fyy­si­sen jak­sa­mi­sen vuok­si.

– Alal­le tul­les­sa­ni tein pää­tök­sen kor­va­tulp­pien käy­tös­tä ja olen­kin sii­tä läh­tien käyt­tä­nyt minul­le tee­tet­ty­jä kor­va­tulp­pia, Kat­ri Hän­ni­nen ker­too.

– Viu­lun­soi­tos­sa huo­lel­li­nen itsel­le sopi­van olka- ja leu­ka­tuen etsi­mi­nen aut­taa mah­dol­li­sim­man hyvän soit­toa­sen­non takaa­mi­ses­sa, hän jat­kaa.

Vas­ta­pai­noa työl­le Hän­ni­nen saa lii­kun­nas­ta, koto­na olei­lus­ta sekä ympä­ril­lään ole­vis­ta tär­keis­tä ihmi­sis­tä.

– Olen suu­ri vesi­lii­kun­nan ystä­vä, joten fyy­sis­tä puol­ta hoi­dan vedes­sä liik­ku­mal­la. Koto­na taas ren­tou­dun, pol­tan kynt­ti­löi­tä, väri­tän aikuis­ten väri­tys­kir­jo­ja ja lues­ke­len. Mie­he­ni kans­sa juom­me tee­tä ja keit­tiö­fi­lo­so­foim­me.

– Nuo­ruu­de­nys­tä­vä­ni ja kum­mi­lap­se­ni asu­vat eri puo­lil­la Suo­mea ja yhtey­den­pi­to hei­hin on minul­le erit­täin tär­ke­ää.

Kon­sert­tei­hin Hän­ni­nen ker­too val­mis­tau­tu­van­sa otta­mal­la päi­vä­unet, jot­ka takaa­vat esiin­ty­mi­sis­sä onnis­tu­mi­sen.

Aja­tus sii­tä, ettei orkes­te­rin soit­ta­maa musiik­kia muka ymmär­täi­si on ros­kaa.

Jokai­sel­le jota­kin

Kat­ri Hän­ni­nen ker­too lem­pi­musiik­kin­sa vaih­te­le­van kausit­tain rans­ka­lai­sen baro­kin, sin­fo­nia­musii­kin, maa­il­man­musii­kin ja Jeth­ro Tull ‑roc­kyh­tyeen välil­lä. Kuu­le­mis­taan kon­ser­teis­ta mie­leen­pai­nu­vim­piin hän luet­te­lee Gri­go­ri Soko­lo­vin ja Jor­di Saval­lin esiin­ty­mi­set.

– Muis­tan ikui­ses­ti näi­den esi­tys­ten tun­nel­man. Niis­sä minut lumo­si suu­ri muusik­kous, Hän­ni­nen perus­te­lee.

Orkes­te­ri­musii­kis­ta edes pik­kui­sen kiin­nos­tu­nei­ta Hän­ni­nen kan­nus­taa tutus­tu­maan roh­keas­ti tar­jon­taan.

– Kai­kil­le löy­tyy var­mas­ti oma gen­ren­sä myös orkes­te­rin ohjel­mis­tos­ta, sil­lä joka viik­ko on todel­la eri­tyy­li­siä kon­sert­te­ja, hän tii­vis­tää.

– Aja­tus sii­tä, ettei orkes­te­rin soit­ta­maa musiik­kia muka ymmär­täi­si on ros­kaa, kos­ka eihän mei­dän esi­mer­kik­si ravin­to­lois­sa­kaan tar­vit­se tie­tää mitä resep­tis­sä on tai miten ruo­ka on val­mis­tet­tu ja voim­me sil­ti tode­ta, että vit­si tämä on hyvää.