Kon­sert­ti­mes­ta­ri, jos­ta ei pitä­nyt tul­la viu­lis­tia

Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­rin 2. kon­sert­ti­mes­ta­ri Pawel Domans­ki saa­pui kau­an sit­ten Puo­las­ta Suo­meen ja Joen­suu­hun ihmeel­lis­ten onnen­kan­ta­mois­ten avul­la.

– Noin 30 vuot­ta sit­ten sain aamul­la puo­li vii­del­tä sil­loi­sel­ta Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­rin apu­lai­sin­ten­dent­ti Pirk­ko Aho­lal­ta säh­keen, jos­sa oli kut­su koe­soit­toon. Se oli vii­den päi­vän kulut­tua eikä minul­la ollut pas­sia eikä vii­su­mia, muis­te­lee Pawel.

Kom­mu­nis­ti­ses­sa Puo­las­sa tilan­ne vai­kut­ti toi­vot­to­mal­ta. Pawel ker­toi vai­mol­leen pie­nes­tä kau­pun­gis­ta nimel­tä Joen­suu, joka on jär­ven ran­nal­la ja kes­kel­lä met­sää Suo­mes­sa. Kau­pun­gis­sa oli kui­ten­kin oma orkes­te­ri…

– Sel­lai­nen luon­to oli meil­le Puo­las­sa jotain usko­ma­ton­ta. Vai­mo­ni kan­nus­ti minua ja sanoi, että jos en edes yri­tä, niin en voi tie­tää kuin­ka asias­sa käy. Minul­la oli nimit­täin lisäk­si kut­su Tuk­hol­maan koe­soit­toon myö­hem­mäk­si ajan­koh­dak­si ja jopa jo lip­pu ostet­tu­na lai­vaan. Pää­tin kui­ten­kin yrit­tää pääs­tä ensin Joen­suu­hun.

Mies läh­ti heti mat­kus­ta­maan sato­jen kilo­met­rien pää­hän Gdans­kis­ta Var­so­vaan hank­ki­maan vii­su­mia. Reis­sul­la tapah­tui ihmei­tä. Pawe­lin saa­pues­sa aamu­ju­nal­ta Suo­men suur­lä­he­tys­tön eteen, jono oli jo usei­ta kym­me­niä met­re­jä, ulko­puo­lel­le asti ja vii­su­mi­toi­mis­to oli vain 12 asti auki. Tilan­ne oli jäl­leen toi­vo­ton.

–  Olin jonos­sa vii­den­te­nä tai kuu­den­te­na, kun vir­kai­li­ja tuli ilmoit­ta­maan toi­mis­ton sul­keu­tu­mi­ses­ta. Jäin kui­ten­kin röyh­keäs­ti tavois­ta­ni poi­ke­ten vie­lä kes­kus­te­le­maan tilan­tees­ta­ni vir­kai­li­jan kans­sa. Ker­roin, että minul­la on säh­ke, jos­sa on kut­su koe­soit­toon. ”Kult­tuu­ria­sia” koet­tiin onnek­si niin tär­keäk­si, että vir­kai­li­ja otti pas­si­ni ja kehot­ti käy­mään info­tis­kil­lä kol­mel­ta ilta­päi­väl­lä. Hän ei luvan­nut mitään. Pas­sis­sa joko oli­si vii­su­mi tai ei. Ja onnek­si oli.

Näi­den usko­mat­to­mien ja onnel­lis­ten sat­tu­mus­ten kaut­ta Pawel pää­si koe­soit­toon Joen­suu­hun ja sai pai­kan.

– Sil­loi­nen tai­teel­li­nen joh­ta­ja Pek­ka Haa­pa­sa­lo tuli sano­maan minul­le koe­soi­ton jäl­keen ’I have a job for you’.

Muusi­kon työ on kut­su­musam­mat­ti

Sie­lul­taan kama­ri­muusik­ko

Vuo­det ovat vie­ri­neet ja Pawel per­hei­neen on viih­ty­nyt Joen­suus­sa. Per­heen lap­set ovat syn­ty­neet ja kas­va­neet Poh­jois-Kar­ja­las­sa. Lap­set har­ras­ti­vat nuo­rem­pa­na musiik­kia, mut­ta eivät valin­neet sitä omak­si urak­seen.

– He ovat näh­neet koko ikän­sä mil­lais­ta ammat­ti­muusi­kon työ on. Ulko­puo­li­sen sil­min se voi näyt­tää hyväl­tä, soi­tam­me hie­noa musiik­kia hie­nois­sa vaat­teis­sa, mut­ta taka­na on välil­lä jopa pie­ni hel­vet­ti. Jokai­nen muusik­ko ja tai­tei­li­ja on vel­vol­li­nen teke­mään rat­kai­su­ja kuten, että ottaa­ko viu­lun mukaan lomal­le har­joi­tel­lak­seen vai ei. Yleen­sä se on muka­na, sil­lä muu­ten paluu töi­hin loman jäl­keen oli­si vai­kea. Muusi­kon työ on kut­su­musam­mat­ti. Sitä ei teh­dä rahas­ta.

Alku­vuo­det Pawel oli Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa niin sano­tus­ti taval­li­nen rivi­muusik­ko. Vaih­te­lua antoi­vat pie­nem­mät orkes­te­rin muusi­kois­ta koo­tut ryh­mät, eri­tyi­ses­ti kama­ri­musiik­ki­ryh­mät, sil­lä Pawel ker­too ole­van­sa sie­lul­taan kama­ri­muusik­ko. Hän kui­ten­kin halusi lisäk­si kehit­tyä.

– Pää­tin, että opis­ke­len Poh­jois-Kar­ja­lan ammat­ti­kor­kea­kou­lus­sa tuot­ta­ja-mana­ge­rik­si. Päät­tö­työ­nä syn­tyi Joen­suun Musiik­ki­tal­vi.

Vahin­gos­sa viu­lis­tik­si

Alun perin Pawe­lis­ta ei edes pitä­nyt tul­la viu­lis­tia. Hänen isän­sä oli itse­kin opis­kel­lut musiik­kia ja oli iloi­nen pojan musiik­ki­har­ras­tuk­ses­ta. Isäl­lä oli kui­ten­kin vain yksi toi­ve; ei viu­lua soit­ti­mek­si.

– Erää­nä päi­vä­nä poik­keuk­sel­li­ses­ti täti­ni vei minut musiik­ki­kou­luun. Juu­ri sinä päi­vä­nä soi­tin­opet­ta­jat tuli­vat tun­neil­le valit­se­maan seu­raa­via oppi­lai­ta. Minut valit­tiin viu­luun. Van­hem­mat oli­si­vat voi­neet vai­kut­taa valin­taan. Täti­ni ei tätä tien­nyt ja pää­tös oli jo teh­ty. Täti oli tie­ten­kin huo­lis­saan asias­ta, kun ker­roin tun­nin jäl­keen isän toi­vees­ta. Koti­mat­kal­la hän sanoi minul­le ’sinä seli­tät tämän koto­na’.

Jo alle kou­lui­käi­se­nä alka­neet musiik­kio­pin­not jat­kui­vat aikui­si­kään asti ja Pawe­lis­ta tuli ammat­ti­muusik­ko. Uran­sa alus­sa hän soit­ti muun muas­sa puo­la­lai­ses­sa orkes­te­ris­sa, joka työs­ken­te­li 75 pro­sent­ti­ses­ti Sak­sas­sa ja Rans­kas­sa.

– Oli han­ka­laa per­he-elä­män kan­nal­ta olla niin pal­jon pois­sa kotoa. Läh­din jopa häi­dem­me jäl­kei­se­nä päi­vä­nä kah­dek­si kuu­kau­dek­si Rans­kaan. Kom­mu­nis­ti­ses­sa maas­sa oli tär­ke­ää ja hyvä, että oli töi­tä. Pää­tim­me kui­ten­kin vai­mo­ni kans­sa, että tilan­teen pitää muut­tua. Sik­si ryh­dyin hake­maan muu­al­ta töi­tä, muun muas­sa Joen­suus­ta.

Täs­sä orkes­te­ris­sa on pal­jon pii­lo­tet­tua poten­ti­aa­lia.

”Arvos­tan Atsoa”

Pawe­lil­la on koke­mus­ta vuo­si­kym­men­ten ajan Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­ta. 30 vuo­teen mah­tuu niin hyviä kuin vai­kei­ta­kin aiko­ja.

– Esi­mer­kik­si lama 1990-luvul­la oli vai­ke­aa aikaa. Sil­loin uhka­na oli jopa orkes­te­rin lak­kaut­ta­mi­nen. Soi­tim­me pal­jon yli­mää­räi­siä kon­sert­te­ja, että ole­mas­sao­lom­me huo­mat­tai­siin ja tie­det­täi­siin.

Mil­lai­se­na Pawel näkee orkes­te­rin tule­vai­suu­den?

– Täs­sä orkes­te­ris­sa on vie­lä pal­jon pii­lo­tet­tua poten­ti­aa­lia. Hyvien kapel­li­mes­ta­rei­den käsis­sä orkes­te­ris­ta vapau­tuu voi­ma, joka antaa meil­le vie­lä jotain lisää kuin vain pääs­tä teos lop­puun. Orkes­te­ri on niin hyvä kuin sen vii­mei­sin suo­ri­tus.

Pawel kuvai­lee orkes­te­rin kehit­ty­mis­tä saman­suun­tai­sek­si kuin yleen­sä­kin ottaen musiik­ki­maa­il­man kehit­ty­mis­tä.

– Kon­sert­tien mää­rät ovat kas­va­neet. Pal­ve­lu­pa­let­ti on laa­jen­tu­nut. Pitää olla aivan lai­das­ta lai­taan kaik­kea klas­si­ses­ta viih­tee­seen, roc­kia, pop­pia, elo­ku­va­musiik­kia…

Vuo­siin on mah­tu­nut myös monen­lai­sia tai­teel­li­sia joh­ta­jia.

– Hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti arvos­tan Atso Almi­laa suun­nat­to­mas­ti kapel­li­mes­ta­ri­na, sävel­tä­jä­nä ja ennen kaik­kea ihmi­se­nä. Haluai­sin sanoa myös ystä­vä­nä, mut­ta en tie­dä uskal­lan­ko.

Pawel muis­te­lee muun muas­sa Carl Nil­se­nin viu­lu­kon­sert­toa, jos­sa hän oli soo­lo­viu­lis­ti­na Atson joh­taes­sa kon­sert­tia.

– Vai­keim­mis­sa koh­dis­sa minul­la oli oikeas­ti fyy­si­nen tun­ne, että orkes­te­ri tukee minua. Aivan kuin muu­ri oli­si ollut taka­na tuke­mas­sa. Se oli ihmeel­lis­tä. En ole muul­loin koke­nut sel­lais­ta.

Jos viu­lun­soit­to kek­sit­täi­siin nyt, EU:n direk­tii­vit kiel­täi­si­vät sen

”Koi­ra pitää minut elos­sa”

Onko muusi­kon elä­mä pelk­kää musiik­kia?

– Ei enää. Jos­kus se vali­tet­ta­vas­ti oli. Sii­tä jou­tuu mak­sa­maan kovan hin­nan. Olen soit­ta­nut viu­lua jo 53 vuot­ta. Voit­te kuvi­tel­la miten pahas­ti jot­kut keho­ni osat ovat sii­tä kulu­neet, kos­ka samo­ja liik­kei­tä tois­te­taan kym­me­niä tuhan­sia ker­to­ja. Ammat­ti­muusi­kot har­joit­te­le­vat aivan kuten ammat­tiur­hei­li­jat. Lisäk­si työ­asen­to on epäer­go­no­mi­nen… Jos viu­lun­soit­to kek­sit­täi­siin nyt, EU:n direk­tii­vit kiel­täi­si­vät sen, nau­rah­taa Pawel.

Vas­ta­pai­noa musii­kil­le antaa per­heen lisäk­si 6‑vuotias schip­per­ke-rotui­nen Wal­lie-koi­ra.

– Se pitää minut elos­sa. Teem­me yhtei­siä jopa 10 kilo­met­rin lenk­ke­jä päi­vit­täin. Ter­vey­den kan­nal­ta se on minul­le hyvä jut­tu. Len­keil­lä luon­nos­sa on myös aikaa aja­tel­la. Vali­tet­ta­vas­ti koi­ra ei kui­ten­kaan pidä soi­tos­ta­ni, vaan alkaa heti ulvoa. Tämän vuok­si har­joit­te­len useim­mi­ten orkes­te­rin tilois­sa Care­lia-salin yhtey­des­sä.

Pawel myös keräi­lee van­ho­ja 1930—1950-lukujen mus­te­ky­niä.

– Han­kin rik­ki­näi­siä­kin kyniä ja kor­jai­len nii­tä. Van­hoil­la mus­te­ky­nil­lä on aivan eri­lais­ta kir­joit­taa kuin nykyi­sil­lä kuu­la­kär­ki­ky­nil­lä.